Heipä hei jälleen,
Kolmas blogikirjoitukseni. Aloitetaan tänään kysymyksellä.
Mitä Sinulle kuuluu?
Tuota kysymystä esitetään kuulemma aivan liian harvoin
kohdatessa ihmisiä. Vielä vähemmän kuulemma maltetaan jäädä oikeasti
kuuntelemaan, kun ihminen kertoo, mitä hänelle kuuluu. Ihmisellä on tarve
puhua omasta olostaan, omasta voinnistaan, omista haaveistaan, ajatuksistaan ja
jopa tunteistaan – ihminen suorastaan rakastaa puhua itsestään. Vai oletko eri
mieltä? Teepä reflektiivinen testi: kuvittele tilanne, jossa joku on oikeasti
kiinnostunut Sinusta ja elämästäsi ja hän jaksaa kuunnella vaikka kuinka
pitkään puhettasi, jonka aikana saat oikeasti kertoa hänelle, mikä painaa, mitä
haluat, mistä haaveilet, mitä tunnet, miten asiat koet, miten niiden sinun
mielestäsi pitäisi olla, mitä olet saavuttanut, miksi koet olevasi hyvä, miksi
huono jne. Ilman keskeytyksiä. Ilman kiirettä.
Eikö olisi aika mukavaa?
Ehdotus: seuraavan kerran kun kohtaat jonkun ihmisen, jolta
kysyt ”mitä kuuluu”, yllätä hänet ja jää kuuntelemaan rauhassa, mitä hänelle
todella kuuluu. Ja malta tehdä lisäkysymyksiä, älä kiirehdi. Saatat
poistaa tämän ihmisen harteilta sellaisen kokoisen taakan, jota et olisi voinut
kuvitellakaan. JA tähän tärkeä täsmennys: älä yritä ratkaista sen ihmisen
asioita. Kuuntele, kuuntele, kuuntele. Pelkästään kuuntele ja kysy
lisää. Älä kiirehdi pois tilanteesta yrittämällä ratkaista hätäisesti sen
ihmisen tunteita tai ajatuksia tai tilanteita (tai omiasi siihen tilanteeseen
reagoimiseen liittyen). Pelkkä se, että kuuntelet, voi olla juuri sille
ihmiselle kullanarvoista. Kyllä hän kysyy, jos hän kaipaa neuvojasi. Tai jos
hän ei yksinkertaisesti osaa kysyä neuvoja, niin kyllä sinä fiksuna ihmisenä ymmärrät,
milloin hän niitä kaipaa. Kuuntelemalla häntä.
Etenkin tässä maailmantilanteessa tällainen toiminta voisi
olla hyvä juttu, vai mitä sanot?
No sitten: Mitä minulle itselleni kuuluu?
Väitöskirjan suunnittelua. Tohtoriopintoihin liittyvien
kurssien suorittamista a.k.a. lukemista, lukemista, lukemista, lukemista,
lukemista, omaksumista ja kirjoittamista. Tiivistä työn- ja toisaalta
apurahojen hakemista. Hyvää mieltä siitä, että kohta tulee kuluneeksi täydet
viisi vuotta siitä, kun lopetin alkoholin käyttämisen kokonaan. Hyvää mieltä
siitä, että lasten etäkoulu sujuu tosi hyvin. Hyvää mieltä siitä, että pystyn erinäisten
vaivojen jälkeen taas urheilemaan. Ja ennen kaikkea hyvää mieltä siitä, että elämässäni
on paljon lämmittävää rakkautta ja kumppanuutta sekä parisuhteen intohimoisessa
muodossa, että ystävyyksien suomissa muodoissa.
Kuten mainitsin aiemmassa kirjoituksessani, tämä kolmas kirjoitus tulee olemaan jotain ihan muuta kuin aiemmat kirjoitukseni. En pitkästytä teitä viittauksilla
tai teorialla. Haluan kantaa korteni kekoon koronatilanteen kontekstissa.
Palaan nimittäin tuohon alkoholiin. Olen lukenut ja kuullut puhuttavan
paljon siitä, että monessa perheessä tämä koronatilanne on haaste ja jopa riski.
Syinä on mainittu muun muassa tietynlainen eristäytyminen, alkoholi ja
mielenterveyteen liittyvät seikat. Voin sanoa, että been there, done that.
Tiedän erittäin (liian) hyvin mistä puhun, kun pidän teille pienen
moraalisaarnan. No vitsi vitsi. Ei kiinnosta yhtään pitää moraalisaarnaa.
Haluan vain kertoa, kuinka minun on käynyt, kun hylkäsin alkoholin. Jokainen
saa käsitellä sitä kokemustietoutta aivan omalla tavallaan halutessaan. Mutta jos
jollekulle on tästä kokemusasiantuntijamaisesta tietoiskusta jotakin hyötyä tai
apua, niin hyvä niin. Ja minuun voi ottaa yhteyttä esimerkiksi somen kautta,
jos haluaa jutella tästä aiheesta rauhassa ja intiimimmin. Kaikkea en tässä kirjoituksessani
halua avata.
Lyhyt tietoisku minun elämästäni:
- Olen käsittääkseni ikuisesti toipuva alkoholisti tai ainakin alkoholin suurkuluttaja; en osaa ottaa esimerkiksi kahta saunakaljaa, vaan homma menee aina vakavaksi pämppäämiseksi ja humalan haluamiseksi – määrillä joita moni ei edes voi kuvitella
- Lopetin juomisen lopulta kokonaan vappuna 2015 – sitä ennen yritin vuosia olla alkoholin kaveri useaan kertaan, pidin jopa vuodenkin tauon, jonka jälkeen palasin pulloviihteen pariin todeten, että en ollut oppinut mitään ja sama meno jatkui
- Todettakoon, että tilanteeni ei ole koko aikuisikääni ollut tuo: kun täysi-ikäisenä aloittelin sopan kauhomista, niin määrät pysyivät aika hyvin hallinnassa – määrät alkoivat lisääntyä muistaakseni jossakin vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin paikkeilla
- Ontologinen ongelmani oli kuitenkin alusta asti se asenne, että ”ilo ilman viinaa on teeskentelyä” – kalja kuului joka tilanteeseen, niin hyvässä kuin pahassa; määrät lisääntyivät ennen pitkää ja pelkkä kalja ei enää riittänyt; tähän viitaten luulen, että todellinen ongelmani on jossakin syvemmällä; extremismissä? Lapsuudessa? Who knows. Tämän miettimisen parissa tulee kulumaan varmaankin loppuelämä.
- Miten pääsin eroon alkoholista: lyhyesti sanottuna tekemällä päätöksen ja pitämällä sen, päivästä toiseen. En tullut uskoon (on kysytty paljon), en käynyt AA-kerhossa, mutta toisen addiktion otin tilalle: urheilun
- Minusta se on paljon positiivisempi addiktio, mikä on antanut paljon hyvää. ”Vanha juoppo kehitti toisen addiktion itselleen urheilusta” – saa pilkata, jos koet saavasi siitä hyvää oloa. Ei haittaa enää. Ivaajia on riittänyt matkan varrella. Joka tapauksessa vuoden 2015 jälkeen olen ollut elämäni kunnossa, laihtunut kymmeniä kiloja, saanut rytmihäiriöt ja alkoholista ja jatkuvista pettymyksistä itseeni johtuneen masennuksen pois, juossut about 12 maratonia + pari ultraa ja lukuisia puolimaratoneita, löytänyt itsekunnioitukseni takaisin, ruvennut haaveilemaan uudestaan, mennyt haaveita kohti (mm.opiskelu: MBA 2017-2019 ja tohtoriopinnot 2020-) jne jne
- Väitän, että minun kohdallani suunta oli vielä vuonna 2015 vain alaspäin ja mitään näitä yllä mainittuja itselleni positiivisia juttuja ei olisi tapahtunut, jos en olisi hylännyt alkoholia – ja nimenomaan täysin
- Koen positiivisena sen, että enää ei tarvitse miettiä yhtään, paljonko on liikaa, voinko tarttua aamulla rattiin, kehtaanko miettiä eilistä, voinko katsoa hyvillä mielin peiliin, tuleeko uni illalla, heräänkö yöllä kaameaan krapulaan, tärisevätkö kädet krapulan takia, haiseeko henki, jättääkö vaimo, kun jälleen tuotin pettymyksen ja join, vaikkei pitänyt jne JA pystyn joka hetki olemaan täysillä mukana lasten hoidossa ja elämässä – luonnollisesti aiemmin rakas vaimoni joutui kantamaan tässä asiassa liiallisen suurta taakkaa harteillaan
Ainut mitä tarvittiin omalla
kohdallani oli päätös ja sen pitäminen. Ymmärrän kyllä, että ei se kaikille ole
näin ”helppoa”. No voin hiukan valaista, että ei se kyllä helppoa ole ollut
minullekaan. Valehtelisin, jos väittäisin, että ei tee enää yhtään mieli.
Paskat. Lähes koko ajan tekee mieli. Mitäkö? No tietysti sitä hyvää nousuhumalaa,
ryyppäämistä ja rällästämistä kavereiden kanssa pilkkuun asti. Kebabin kautta
kotiin. Krapulapäivänä juustonaksuja ja pitsaa ja leffoja. Kyllä tekee mieli.
Pään nollausta.
Mutta.
Minulle ei riitä kerta. Seuraavalla
viikolla otan taas kännit. Ja sitä seuraavalla. Kohta otan viikolla. Sitten se
menee taas siihen, että otan myös krapulaan. Ja loiventelen pitkin päivää. Ja
jos mahdollista, niin myös pitkin seuraavaa päivää. (Hyviä biisejä sain silloin
nauhalle kitaralla [jälkeenpäin ne eivät kuulosta ihan niin hyviltä😉]).
Kierre on valmis. Ja sitten sitä toivutaan monta pitkää päivää ja vielä
pidempää yötä putkeen. Ja masennutaan ja taas noustaan. Vuoristorata. Sydän
hakkaa ja kädet tärisee. Päätä särkee ja oksettaa. Sitten sitä parin päivän jälkeen
”palkitsee” itsensä parilla kaljalla (”onhan tässä jo selvitty melkoisesta
olosta, huhhuh”); varsinaista sankaruutta, jee.
Pointtini on se, että minun on
parempi olla ilman alkoholia. Olen paljon onnellisempi. Ei vuoristorataa ja
helvetin paljon tylsempi elämä, mutta kaikin mielikuvitukseni rajoissa keksimieni
mittaristojen mukaan onnellisempi ja tasapainoisempi. En halua hautaan, vaan
haluan elää. Silloin tarvitaan tylsyyttä, eikä vuoristorataa. I rest my case.
Ugh.
Hyvää vointia, voimia ja aurinkoa
juuri Sinun elämääsi!
-Juha
Kommentit
Lähetä kommentti