Kammioelämää, vol 2

Heipä hei jälleen, rakkaat kanssaihmiset!

Viimekertainen blogikirjoitukseni oli ensimmäinen laatuaan ja se otettiin siten vastaan, että uskaltaudun kirjoittamaan toisenkin mokoman. Sain pääasiassa positiivisia kommentteja, Kiitos kaikille kommenteistanne. Ensimmäisestä blogikirjoituksestani seurasi lisäksi erittäin antoisat keskustelut (puhelimessa totta kai) kahden mielettömän älykkään ihmisen kanssa. Sain heiltä mukavien juttutuokioiden lisäksi kriittisiä ja eteenpäin vieviä kommentteja lopulta myös väitöskirjaprosessiini. Kiitos Esa ja Ari.

Tässä kirjoituksessani käsittelen pääosin ymmärtämistä ja oppimista sekä samalla resilienssin edistämistä. Mielestäni nämä ovat kaikki ajankohtaisia ja tarpeellisia asioita erityisesti tällä hetkellä, elettäessä ”koronakaaoksen” keskellä.

Ymmärtäminen on erityisen ajankohtainen juttu. Kaikkien meidän ihmisten pitää nyt kuunnella ja seurata erityisen tarkasti, mutta tämän lisäksi myös ymmärtää koronauutisointia, ymmärtää pandemian vakavuutta ja ymmärtää toteuttaa koronaohjeita. Mielestäni Suomessa tilanteeseen on reagoitu valtiovallan taholta tehokkaasti ja itse ainakin tunnen huojennusta siitä; meitä nimittäin suojellaan tässä. Tehokkuus ja systemaattisuus eivät ole itsestäänselvyyksiä – esimerkiksi erään amerikkalaisen kontaktini kokemuksen mukaan sielläpäin reagoinnin systemaattisuudessa ja tehokkuudessa on paljon toivomisen varaa. Korostan, että tämä on hänen kokemuksensa, enkä osaa ottaa siihen kantaa sen enempää. 

Sosiaalisessa mediassa liikkuu yksinkertaistettuja mallinnuksia (esim. THL:n kuva, josta käy selkeästi ilmi kuka ”saa” tehdä ja mitä) ohjeista ja niiden mallinnusten avulla asioiden ymmärtämistä pyritään helpottamaan. Viranomaisilla on painavat perusteet taustalla ja mielestäni tuo asiaa yksinkertaistava ja selkeyttävä mallintaminen on hyvä juttu. Kun ihmiset levittävät mallinnuksia omilla some-tileillään, niin mukana tulevat sarkastiset, ”dissaavat”, jopa halventavat ja ”piikittelevän” negatiivissävytteiset kommentit eivät aina ole mielestäni hyvä ilmiö. Näen riskinä, että vieraannumme toisistamme.

Totellaan ohjeita, mutta suhtaudutaan kanssaihmisiin kuitenkin kunnioittavasti!

Mutta mennäänpä varsinaiseen asiaan. Asioiden ymmärtäminen on mielenkiintoinen juttu. Minulla meni esimerkiksi monta päivää ymmärtää, siis todella ymmärtää, mitä noilla mainitsemillani kriittisillä, mutta eteenpäin vievillä kommenteilla (liittyen väitöskirja-aiheeseeni) tarkoitettiin. Olen ollut paljon tekemisissä elämäni aikana ihmisten kanssa ja osaan kyllä kuunnella kanssaihmisiä, eläytyä tilanteisiin ja argumentoida ja keskustella siten, että vastapuolelle voi parhaassa tapauksessa jäädä se kuva, että ymmärsin asian, vaikkei se olisi koko totuus. Toki teen täydentäviä kysymyksiä, mutta ei sekään aina takaa ymmärtämistä.

Monesti luulen ymmärtäneeni asiat, mutta jälkeenpäin itsereflektointiprosessin myötä ymmärränkin ymmärtäneeni asian vain osittain tai sitten en ollenkaan. Itsereflektointi on mielestäni juuri tästä syystä tärkeää: moni väärinymmärrys on esimerkiksi omassa elämässäni johtunut siitä, että luulin ymmärtäneeni, mitä joku ihminen jollakin sanomisellaan tai tekemisellään tarkoitti ja jään siihen ”ymmärrykseen”, eli olotilaan, johon nopea ja ilmeisen hätäinen tulkintani tilanteesta vaikutti oleellisesti. Näitä virhetulkintoja voi olla negatiivisia ja positiivisia. Pahimmassa tapauksessa negatiivisista virhetulkinnoista on aiheutunut riitojakin ja erityisesti pitkään kestävää paskaa fiilistä. Negatiivisuuden kierre on tällöin valmis: näissä tilanteissa väärät tulkinnat tilanteista aiheuttavat negatiivissävytteistä ajattelua, vaikka kuinka yrittäisi siitä kierteestä luikerrella irti. Positiiviset ylitulkinnat voivat nekin johtaa huonoihin lopputuloksiin ja aiheuttaa negatiivisuuden kierteen. 

Ihmisellä on mielestäni vakuutustermein ilmaistuna "omavastuu" omista kokemuksistaan. Jos ihminen jää esimerkiksi tuohon negatiivisuuden kehään, niin se väistämättä vaikuttaa ennen pitkää myös muihin ihmisiin. Maailma on silloin paskempi paikka elää. 

Enkä tarkoita sitä, että kaiken pitäisi olla aina ruusuista ja positiivista. Tarkoitan sitä, että ihmisen on hyvä miettiä syitä omaan reagointiinsa eri tilanteissa. Ja tarkoitan myös sitä, että positiivisuus ruokkii rakentavuutta ja että asioissa pääsee paremmin eteenpäin näillä avuilla kuin "negatiivisuuden kehän" tarjoamin keinoin. 

Pahatkin tunteet kuuluvat elämään. Ne täytyy hyväksyä, mutta niihin ei ole pakko takertua. Eikös elämän yksi pointti ole elämän jatkuminen? Miten negatiiviset mielenmaisemat ruokkivat tätä pyrkimystä? Eikö rakentavin keinoin pääsisi paremmin eteenpäin? Luonnollisesti jotkin negatiiviset tunteet, kuten pelko, suojaavat meitä fyysisiltä vaaroilta ovat sinällään tarpeellisia - se on toinen juttu se. Nyt käsitellään ihmisen asennetta, oppimista ja ymmärtämistä. Niissä positiivinen ja rakentava suhtautuminen on tärkeää. 

Itsereflektio on mielestäni tehokas apuväline "omavastuun" kannalta: se toimii käytännössä katsomalla peiliin, mutustelemalla asioita tietoisesti. Kysymällä itseltä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: mitä todella tapahtui? Mitä sanottiin? Mitä tehtiin? Mitä minä tein? Miten reagoin? Miksi? Mikä johti mihinkin? Lopulta kai kyse on ihmisen halusta ymmärtää itseään ja muita ihmisiä. Itsereflektio on kova juttu, voin lämpimästi suositella. Sen pohjalta olen useasti keksinyt juuri ne tarvittavat lisäkysymykset, joilla jokin haastava asia sitten lopulta kirkastuu.

Oppimisesta vielä. Olen aina ollut oppijana sellainen, että minulla saattaa kestää pitkänkin aikaa, ennen kuin ymmärrän jonkin haastavamman asian. Minun on helpompi ymmärtää asioita, jos saan ensin rauhallisessa aikataulussa yhdistettyä asian kokonaiskuvaan mielessäni. Joskus tämä prosessi on nopeakin, mutta useimmiten omissa ulottuvuuksissaan liitelevä mieleni tarvitsee aikaa.

Mutta: sitten kun ymmärrän asian, niin todella ymmärrän sen ja haluan ymmärtää perin juurin sitä lisää. Usein huomaan jälkeenpäin asian vieneen minut mukanaan ja olen ryhtynyt intohimoisesti tutkimaan sitä erittäin syvästi. Tästä syystä koen, että asiantuntijatyö voisi sopia minulle hyvin.

Kuuntelin eilen Youtubesta toisen Esan, Professori Esa Saarisen Aalto yliopistossa tammikuussa 2020 pitämää luentoa filosofiasta ja systeemiajattelusta. Hän sanoi mielestäni hyvin, että hän toivoo, että ”luentotilanteen sisällä hänen kuuntelijallaan on tilaa antaa mielensä mennä mukaan johonkin sellaiseen, joka ei ole ihan vielä kehkeytynyt kirkkaaksi”. Sen tähden hän ei lähtökohtaisesti koskaan kysy yllättäen luennoillaan keneltäkään mitään. Ai että kun rakastan tuota Esan metodia! Olen itse mennyt monesti ihan lukkoon, kun minulta kysytään yllättäen jotakin, kun oppimis- ja omaksumisprosessi on vielä kesken. Mieleni tykkää vaeltaa ympäriinsä ja etsii asioiden ymmärtämistä muun muassa assosiaatioiden kautta. Kun joku kysyy yllättäen jotakin, saatan olla jossakin ihan muualla ja vastaukseni saattaa olla sen mukainen. Vaikka olenkin läsnä ja olen kuunnellut.

Kuulostaako tutulta?

Keskusteluissa useiden ihmisten kanssa olen huomannut, että aika monella on tällaisia ”taipumuksia”. Annetaan pliis itsellemme ja toisillemme armoa ja yritetään haluta ymmärtää esimerkiksi ihmisten erilaisia reagointeja tilanteisiin.

Maailmanmeno nykyään ei varsinaisesti lähtökohtaisesti kehitä kaikkine joka puolelta pursuavine ärsykkeineen keskittymiskykyämme, joka liittyy oleellisesti kykyyn ymmärtää, ellemme johda itse itseämme tekemään aivojemme terveyttä ja keskittymiskykyämme ruokkivia ratkaisuja. Älylaitteita ei ole pakko näperrellä aina, vaan keskittymistä voi helpottaa vaikkapa ”näpertelemällä” muita juttuja. Suorittaessani ylempää amk-tutkintoani eräs ihana opiskelukaverini virkkasi luennoilla. Se voi auttaa keskittymään, samoin kuin esimerkiksi piirtäminen. Itse "näpertelen" kirjoittamalla tärkeissä puheluissa pääkohdat ylös muistikirjaan, mutta toisaalta sekään ei vielä takaa kohdallani ymmärtämistä. Kyse on varmaankin osin myös puolustusreaktiosta – ainakin itse koen joskus uuden tiedon hyökkäyksenä vanhaa maailmankuvaani vastaan ja tämä ”hyökkäys-puolustus-prosessi” ei ainakaan edistä ja nopeuta oppimista, vaan aikaa menee hukkaan. 

Itsereflektoinnin ja ”näpertelyn” lisäksi voin suositella tietoisuustaitoja arjen sujumisen, ymmärtämisen ja oppimisen avuksi. Käytän itse tietoisen läsnäolon ”harjoitteita” päivittäin arjessani. Ne auttavat keskittymään, rauhoittumaan ja toisaalta myös tekemään asioita tehokkaasti ja ymmärtämään asioita. Eivät tietoisen läsnäolon harjoitteet ole mitään rakettitiedettä tai ”turhia hömpötyksiä”, joiden oppiminen vaatii paljon vaivaa. Esimerkiksi tuossa ”näpertelyssähän” on kyse tietoisesta läsnäolosta. Kehollinen toiminta auttaa mieltä pysymään läsnä.

Keho on fiksu – monesti fiksumpi kuin vaeltava mieli, joka elää menneessä tai tulevassa. Keho auttaa mieltä olemaan tässä ja nyt. Keholta on hyvä ”kysyä” asioita. Esimerkiksi omassa arjessani tämä näkyy siten, että kun olen lähdössä lenkille, ”kysyn” keholtani ”miltä tuntuu”. Käyn läpi kehon tuntemukset. Jos sattuu, niin en mene lenkille, vaikka mieli olisi täysin eri mieltä asiasta.

No joo joo. Eipäs hurskastella. Jokainen varsinkin kestävyysurheilua harrastava tietää, että ei se ihan näin aina mene. Joskus lenkille on niin suuri halu (tunne), tai ”pakko” (ajatus / tapa), että tulee lähdettyä, vaikka sattuisi johonkin (kehon tuntemus). Mutta se ei ole fiksua. Siitä voi seurata vammakierre (been there, done that). Keho pyrkii tavallaan suojelemaan ihmistä hänen mielensä oikuilta.

Keho on aina läsnä tässä tilanteessa, mieli ei. Siksi kehoa kannattaa kuunnella monessa kohdin ennemmin kuin mieltä.

Sitten vähän teoriaa.

Monien tutkimusten mukaan tietoisuustaitojen (usein käytetään myös nimitystä Mindfulness) on todettu auttavan stressin, uupumuksen, kroonisen kivun, uusiutuvan masennuksen ja tunne-elämän epävakaisuuden hoitoon. Toisaalta tietoisuustaitojen on todettu vahvistavan hallinnan, sitoutumisen ja haasteisiin vastaamisen psykologisia piirteitä, lisäten näin psykologista joustavuutta ja resilienssiä. Tietoisuustaidot lisäksi vahvistavat koherenssin eli jatkuvuuden ja eheyden tunnetta, johon liittyvät ymmärrettävyys, merkityksellisyys ja kyky vaikuttaa. Yhdessä nämä tunteet ja piirteet ennustavat kuinka kestävä ihminen on ja tulee olemaan. Ne myös vahvistavat ihmisen kestävyyttä. (Manka 2015, 207; Williams & Penman 2011, 68; Williams, Teasdale, Segal & Kabat-Zinn 2007, 16.)

Kuten totesin jo aiemmassa kirjoituksessani, resilienssiä voidaan vahvistaa, kehittää ja oppia neuroplastisuuden (aivojen muutoskyky) ansiosta. Aivot muuttuvat, kun ne reagoivat kokemuksiin. Esimerkiksi stressin yhteydessä kasvu on nähtävissä stressin positiivisena seurauksena. Jos ihminen muuttaa asennettaan stressiin ja suhtautuu kohtaamiinsa stressaaviin tilanteisiin oppimismahdollisuuksina, aivoalueet, jotka säätelevät ja hallitsevat stressiä, muuttuvat myös. Positiiviset tunnekokemukset parantavat stressinsäätelykykyä ja miellyttävien tunnekokemusten todennäköisyyttä tulevaisuudessa. Myönteiset tunteet lisäävät vaihtoehtoja joustaviin toimintatapoihin ja lisäävät voimavaroja (Fredrickson: ”Broaden and Build” -teoria). Kun kehitetään kykyä tuntea positiivisia tunteita, parannetaan samalla kielteisten tunteiden säätelykykyä, mikä lisää mielen joustavuutta ja näin resilienssiä. (Fredrickson 2001; Poijula 2018, 58.)

Mainitsin aiemmin ”paskasta fiiliksestä”, johon helposti jää koukkuun tilanteiden hätäisten tulkintojen vuoksi. Voisiko Fredrickssonin mallissa olla ideaa ja voisiko se lisätä myös ymmärtämisen kykyä? Fredrickson (2004, 1372) toteaa Broaden-and-Build -teoriansa pohjalta, että myönteisten tunteiden kokeminen saattaa ajan kuluessa jopa suoraan rakentaa yksilön psykologista resilienssiä. Tutkimustulokset osoittavat, että joka tapauksessa myönteisillä tuntemuksilla on vaikutusta ja heijastuksia yksilöllisiin resilienssieroihin. Resilienttiyden on todettu myös olevan yhteydessä työasenteisiin ja sitä kautta työtyytyväisyyteen, onnellisuuteen ja sitoutumiseen (Youssef & Luthans 2007, 774, 793) eli vaikutukset menevät näinkin päin.

Resilienssin rakentamisessa tärkeää on myös erilaisten selviytymisstrategioiden luominen. Tässä voi käyttää apuna omia kokemuksia siitä, miten selvisi jostakin haastavasta tilanteesta aiemmin tai voi ihan yhtä hyvin käyttää apuna muiden kokemuksia. Kuuntelemisen, ymmärtämisen ja oppimisen teemat toistuvat tässäkin.

Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että resilienssi voi myös loppua ja haihtua. Ei resilienssi ole ihmelääke kaikkeen. Jokaisella meillä on murtumispisteemme ja tällöin resilienssi ei enää auta. Murtumisen voi aiheuttaa vaikkapa jokin riittävän suuri trauma. Silloin voidaan tarvita esimerkiksi terapiaa ja mahdollisesti lääkitystä. Ja saattaa olla niinkin, että joissain elämänalueilla ihminen on hyvinkin resilientti, mutta joissain taas ei.

Sekin on hyvä pitää mielessä tässä haasteellisessa tilanteessa, että ei stressi ole välttämättä pelkästään huono asia. Eustressi, hyvä stressi, on myönteinen reaktio stressoriin, minkä merkkinä ovat myönteiset psykologiset tilat (Simmons & Nelson 2001); eustressi johtaa todennäköisesti terveisiin ongelmanratkaisukeinoihin.

Eustressiä voi ”houkutella esiin” esimerkiksi itsereflektion ja tietoisuustaitojen avulla. Eustressiin liittyen hyvä artikkeli löytyy täältä: https://yle.fi/uutiset/3-10325722.

Kiitän jälleen, että jaksoit lukea ja palataan asiaan! Ehkä seuraavalla kerralla tuleekin jotain täysin erilaista…

Voimia ja jaksamista!

Lähteitä, joita käytin kirjoituksessani:

Fredrickson, B. L. (2001). The Role of Positive Emotions in Positive Psychology: The Broaden-and-Build Theory of Positive Emotions. Am Psychol. 2001 Mar; 56(3): 218–226.

Fredrickson, B. L. (2004). The broaden-and-build-theory of positive emotions. The Royal Society. 1367 – 1377.

Manka, M-L. (2015). Stressikirja: mistä virtaa? Helsinki: Talentum Media Oy.

Poijula, S. (2018). Resilienssi – muutosten kohtaamisen taito. Helsinki: Kirjapaja.

Simmons, B. L. & Nelson, D. L. (2001). Eustress at Work: The Relationship between Hope and Health in Hospital Nurses. Health care management review 26(4):7-18. DOI: 10.1097/00004010-200110000-00002.

Williams, M., Teasdale, J., Segal, Z. & Kabat-Zinn, J. (2007). The Mindful Way through Depression: Freeing Yourself from Chronic Unhappiness. The Guilford Press A Division of Guilford Publications, Inc. Suom. Rintamäki, R. (2009). Mielekkäästi irti masennuksesta: tietoisen läsnäolon menetelmä. Helsinki: Basam Books Oy.

Williams, M. & Penman, D. (2011). Mindfulness. Suom. Ohrankämmen, K. (2012). Tietoinen läsnäolo: löydä rauha kiireen keskellä. Helsinki: Basam Books Oy.

Youssef, C. M. & Luthans, F. (2007). Positive Organizational Behavior in the Workplace:

The Impact of Hope, Optimism, and Resilience. Management Department Faculty Publications. 36.